Julkaistut kirja-arvionnit Taakse katsotut tiet -teoksesta
*********
Kirjasarjan toimitukselle tulleet julkaisemattomat kirja-arviot teoksesta:
1. Jouni Välijärven arvio:
Heikki K. Lyytinen on tallentanut kollegojensa kanssa tärkeän palan suomalaisen koulun historiaa. Hieman kryptisesti otsikoitu Taakse katsotut tiet valottaa yhdeksän henkilöhistorian kautta koulujen tarkastustoimintaa, joka korvautui nykyisellä koulujärjestelmän arvioinnilla 90-luvun hallinnon myllerryksissä. Kirjassa koulutoimentarkastajien henkilökohtaisia muisteloita täydentävät ansiokas katsaus tarkastusinstituution historiaan sekä pohdinta sen tarpeellisuudesta nykypäivänä. Kirjaa voi suositella kaikille suomalaisen koulun juurista ja myös sen tulevaisuudesta kiinnostuneille.
Yhdeksän tarkastajaksi päätyneen muistelijan moninaiset urapolut todistavat osaltaan suomalaisen koulun tasa-arvosta. Moni heistä onnistui ponnistamaan vaativaan tehtäväänsä vaatimattomista lähtökohdista. Jopa pelkkä kansakoulu riitti pohjakouluksi tarkastajalta edellytettyyn maisterin tutkintoon, kun opinhalu ja sinnikkyys puhkesivat kukkaan vasta myöhemmällä iällä. Jo varhain suomalainen koulu tarjosi tasalaatuista oppia ja elämässä etenemisen mahdollisuuksia taustasta riippumatta.
Kirjan henkilökohtaiset muistelot kuvaavat kiinnostavasti tarkastajien työn monipuolista arkea. Sitä värittivät ajoittain värikkäätkin kohtaamiset niin opettajien, oppilaiden kuin vanhempienkin kanssa. Arki poikkesi huomattavasti työn tuon aikaisesta julkikuvasta. Tarkastustoimintaa rasittivat etenkin sen loppuvaiheissa kielteiset mielikuvat. Rasitteeksi muodostui käsitys pikkutarkasta kontrollista ja kyseenalaisesta vallankäytöstä, vaikka instituutiota pyrittiin uudistamaan ohjausta ja opettajien tukea korostavaksi. Itse koettuina kohtaamiset koulujen arjessa pääsääntöisesti tukivat ja innostivat niin opettajia kuin tarkastajiakin. Tarkastaja oli usein myös ainoa riippumaton auktoriteetti ratkomaan kipeitä tilanteita, jotka vaaransivat oppilaiden oikeutta hyvään opetukseen.
Kaikista kertomuksista välittyy tekijöidensä vahva sitoutuminen ja vastuuntunto toimia aina oppilaan parasta ajatellen. Kirja jättää lukijansa pohtimaan, tarvitsisiko tämän päivän koulu tällaisia asiansa osaavia, koulun arkea riittävän etäältä katsovia tukijoita. Nykyinen ulkoinen arviointi kykenee osoittamaan ongelmia, mutta vain rajatusti niitä ratkomaan. Etenkin kun kyse on inhimillisistä, ihmisten välisistä ristiriidoista.
Teos tallentaa tärkeän palan suomalaisen koulun historiaa. Samalla se on inhimillinen ja sisällöllisesti rikas tarina kadonneesta ammatista, joka on olennaisesti vaikuttanut koulumme rakentumiseen nykyiseen laadukkaaseen muotoonsa.
Jouni Välijärvi, professori , 23.2.2026 Arvosteltu teos: Heikki K. Lyytinen (toim.) Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historiallinen seura, 2025 (sivuja 288).
*********
Heikki Lyytisen yhteevetoalustus Taakse katsotut tiet -kirjan arvosteluista (VSV:n Senioriklubi:n KESÄTAPAAMINEN 12.–13. 8.2026 Opetushallituksessa)
Taakse katsotut tiet -julkaisun arviointien yhteenveto
Heikki K. Lyytinen
Teos: Heikki K. Lyytinen (toim.) (2025). Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Helsinki: Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura (Kasvatuksen historian ENSYklopedia -julkaisu), 288 s.
Arvioitsijat:
- Jukka Rantala, historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori, Helsingin yliopisto
- Kari Lehtola, Valtion alueellisen sivistyshallinnon virkamiehet ry:n Senioriklubin puheenjohtaja, opetustoimen ylitarkastaja emeritus, opetusalan asiantuntija ja konsultti
- Jouni Välijärvi, professori, PISA-tutkimuksen pitkäaikainen johtaja
- Kauko Hämäläinen, professori, aikuiskasvatuksen ja arvioinnin asiantuntija
- Esko Korkeakoski, dosentti, tietokirjailija, arviointitutkija
Yleisarvio teoksesta
Kirja-arvioissa teosta pidetään poikkeuksellisen merkittävänä ja yllättävänkin antoisana suomalaisen koulutushallinnon, aluehallinnon ja tarkastuslaitoksen historian tallentajana. Teos yhdistää institutionaalisen historiikin, elämäkerrallisen muistitiedon sekä tulevaisuuteen katsovan koulutuspoliittisen analyysin.
Arvioitsijat ovat yksimielisiä siitä, että kirja täyttää suuren aukon koulutuksen kokemushistoriassa taltioimalla lähes huomaamatta hallinnon kartalta kadonneen ammattikunnan – koulutoimentarkastajien – ammatillisen identiteetin ja arjen työn. Samalla teos toimii terävänä peilinä ja katalyyttinä nykyiselle koulutuspoliittiselle keskustelulle, jossa painivat oppimistulosten lasku, koulujen eriarvoistuminen ja ohjausjärjestelmän pirstaloituminen.
Keskeiset teemat ja arvioiden syventävä analyysi
1. Historiallinen arvo, muistitieto ja institutionaalinen todellisuus
- Muistitieto ja elämäkerrallisuus: Arvioitsijat (erityisesti Rantala ja Hämäläinen) korostavat, että kyseessä on ennen kaikkea muistelmateos eikä järjestelmätasoinen oppikirja. Teos dokumentoi 1960–1980-lukujen kouluhallinnon arkea, jolloin opetushallinto laajeni läänintasolla kymmen- ja kuntatasolla jopa satakertaiseksi, mikä siirsi tarkastajien painopistettä luokkahuoneista kohti raskasta hallinnollista työtä.
- 1990-luvun murros ja "ammatin hiipuminen": Teos kuvaa koskettavasti siten kuin Matti Kangasojan anekdootissa (jossa tämä ei osannut vastata rehtorille, mitä lääninhallituksessa enää tehdään), miten normi- ja resurssiohjaus purettiin nopeasti ja korvattiin arvioinnilla sekä informaatio-ohjauksella.
- Kriittinen historiantutkimus ja poissaolot (Jukka Rantala): Rantala tuo analyysiinsa vahvan lähdekriittisen ja historiapoliittisen otteen:
- Menneen ajan kultaus: kirjoittajien omissa muisteluissa valvonta ja pelko loistavat poissaolollaan, vaikka oppilaitoskentän ja opettajien muistitiedossa tarkastaja nähtiin usein pelottavana ja pikkutarkkana vallankäyttäjänä. Teoksessa olisi voitu enemmän reflektoida tätä koettua valta-asetelmaa.
- Puoluepolitiikka nimityksissä: Rantala nostaa esiin kirjan rehelliset kuvaukset siitä, miten oikea puolueen jäsenkirja saattoi ohittaa pätevämmän hakijan tai miten jäsenkirjan puuttuminen esti päteviä henkilöitä jopa hakemasta virkoja.
- Metodinen huomio: Rantala pitää valitettavana, että Lyytisen ja Rautaman ansiokkaasta historiallisesta johdantoartikkelista on jätetty pois aiemmin Koulu ja menneisyys -vuosikirjassa olleet lähdeviitteet.
2. Tarkastajien urapolut, tasa-arvo ja asiantuntijuuden rakentuminen
- Sosiaalinen nousu ja koulutuksellinen tasa-arvo (Jouni Välijärvi): Välijärvi ja Hämäläinen kiinnittävät huomiota yhdeksän tarkastajan moninaisiin urapolkuihin. Moni ponnisti vaativiin maisteritutkintoihin ja ylitarkastajan virkoihin kansakoulupohjalta. Tämä todistaa suomalaisen yhteiskunnan ja koulutusjärjestelmän historiallisesta tasa-arvosta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta.
- Aikuiskasvatuksellinen professionalisoituminen (Kauko Hämäläinen): Hämäläinen tarkastelee aineistoa elinikäisen oppimisen viitekehyksessä. Aikana, jolloin valmiita täydennyskoulutusrakenteita ei ollut, asiantuntijuus rakennettiin "juoksuhaudoissa": tutkintokoulutuksen, työssä oppimisen, verkostojen, säädöstyöryhmien ja reflektion synteesinä. Urasiirtymät hallintoon tapahtuivat usein ulkopuolisen henkilön rohkaisun, ei lineaarisen suunnittelun tuloksena.
- Kutsumus ja Aarre Kailanpään "eetos" (Hannu Syväoja / Esko Korkeakoski): Arvioissa nousee esiin syvä sitoutuminen ja "eetos", jota Aarre Kailanpään hahmo edustaa: ihmisyys, oppilaskeskeisyys, opettajien tukeminen ja aito pyrkimys "oppilaan parhaaseen".
3. Kontrollikuvasta innostavaan arkeen ja sovitteluun
- Vaikka julkikuva painotti kontrollia, muistelmat osoittavat arjen kohtaamisten olleen pääsääntöisesti tukevia, ohjaavia ja innostavia.
- Välijärvi nostaa esiin tarkastajan roolin riippumattomana ja ulkopuolisena auktoriteettina ja sovittelijana inhimillisissä ja ihmisten välisissä ristiriitatilanteissa, joihin nykyinen tilastollinen arviointijärjestelmä ei pysty vastaamaan.
4. Peili nykypäivään: Pedagoginen silmä vs. "Excel-arviointi"
Arvioitsijat kytkevät teeman nykyhetken koulutuspoliittiseen kriisiin (oppimistulosten lasku, eriarvoistuminen, kuntien autonomian muuttuminen yksinäisyydeksi):
- Kari Lehtolan hallintopoliittinen manifesti: Lehtola rinnastaa teoksen Peruskoulu 2045: Elämää varten -visioraporttiin (2026). Hän esittää terävän kritiikin nykytilasta:
- "Olemme korvanneet pedagogisen katseen indikaattoritaulukolla."
- Arviointi on muuttunut kasvokkain tapahtuvasta dialogista etäiseksi raportoinniksi ja "Excel-seurannaksi".
- Kuntien autonomia on muodostunut ohjaukselliseksi tyhjiöksi, josta puuttuu asiantunteva, läsnä oleva ja juridisesti lukutaitoinen ulkopuolinen kumppani ja "sivistyksen julkinen omatunto".
- Esko Korkeakosken synteesi valtionhallinnon hapuilusta: Korkeakoski painottaa, että valtionhallinnon vuosikymmeniä kestänyt haparointi, rakenteiden horjuminen ja linjanvetojen pirstaleisuus kansallisen arvioinnin organisoinnissa on tuhlannut valtavasti voimavaroja.
- Eurooppalainen perspektiivi: Sekä Korkeakoski että Lehtola ja Lyytinen artikkelissaan herättävät kysymyksen siitä, miksi lähes kaikki muut Euroopan maat ovat säilyttäneet ulkoisen tarkastus- ja ohjausjärjestelmän, kun taas Suomi luopui siitä kokonaan.
5. Kriteerit modernille tarkastajalle / arvioijalle
Arvioinneissa otetaan suoraan kantaa Heikki K. Lyytisen kirjan loppuluvussa esittämiin kriteereihin modernille ulkoiselle arvioijalle/tarkastajalle (mm. pedagoginen ja hallinnollinen osaaminen, analyyttisyys, viestintätaidot, eettisyys, objektiivisuus, ajankohtainen tutkimustieto ja tutkijatausta).
- Professori Jukka Rantala toteaa osuvasti ja suoraan:
- "Ainakin oman kertomansa perusteella moni kirjoittajista olisi täyttänyt nuo vaatimukset."
- Tätä näkemystä tukevat myös Korkeakoski ja Hämäläinen, jotka painottavat kirjoittajien laaja-alaista ammatillista kompetenssia ja elinikäistä oppimishalua.
Dialogi ja jännitteet arvioijien välillä
Arvioitsijoiden näkemykset muodostavat kolme erilaista mutta toisiaan täydentävää päälinjaa suhteessa tarkastusinstituutioon, koulutuksen ohjauksen nykytilaan ja tulevaisuuden näkymiin.
Akateemisen kriittistä näkökulmaa edustava Jukka Rantala tarkastelee tarkastusinstituutiota ennen kaikkea valvonnan, vallankäytön ja puoluepolitiikan välineenä ja huomauttaa, että opettajakunnan aikoinaan kokema pelko on taipuvainen unohtumaan muistelmissa. Hänen mukaansa siirtyminen 1990-luvun hallintouudistuksissa arviointikulttuuriin oli ajanmukainen ja luonnollinen kehitysaskel, minkä vuoksi muistelmateosten nostalgisointiin tulee suhtautua varauksella. Rantala näkeekin, ettei paluuta vanhaan tarkastusmalliin ole ja pitää ehdotuksia uudesta tarkastustoiminnasta lähinnä kauniisti kuorrutettuina toiveina.
Toiminnallis-reformistista linjaa edustavat Kari Lehtola ja Heikki K. Lyytinen erillisessä artikkelissaan (ei arvioitsija) hahmottavat tarkastuksen luonteen aivan toisin: se näyttäytyy heille ennen kaikkea pedagogisena tukena, navigaattorina sekä arjen ja järjestelmän välisenä sillanrakennuksena. Heidän analyysissään koulutusohjauksen nykytila näyttäytyy vaarallisena "ohjauksellisena tyhjiönä", jossa elävä pedagoginen katse on korvattu etäisellä ja mekaanisella Excel-seurannalla. Tämän vuoksi he katsovat tulevaisuuden vaativan uuden sukupolven riippumatonta pedagogista asiantuntijaa, joka toimisi rohkeana ja riippumattomana sivistyksen äänenä koulujen arjessa.
Sosiaalis-pedagogisesta näkökulmasta käsin kirjoittavat Jouni Välijärvi ja Kauko Hämäläinen korostavat tarkastajan roolia oppilaan parhaan turvaajana, inhimillisenä sovittelijana sekä suomalaisen tasa-arvon ja sosiaalisen nousun mahdollistajana. He havaitsevat nykyisessä ulkoisessa arvioinnissa selkeän puutteen: vaikka se kykenee osoittamaan järjestelmätason ongelmat, se ei pysty ratkomaan koulujen arjessa syntyviä inhimillisiä ristiriitoja. Heidän mukaansa tulevaisuudessa tarvitaankin ennen kaikkea asiansa osaavia asiantuntijoita, jotka kykenevät katsomaan koulun arkea riittävän etäältä, mutta tarjoamaan samalla konkreettista ja ymmärtävää tukea kentälle.
Tyylilliset ja retoriset havainnot arvioista
- Kari Lehtolan metaforinen voima: Lehtola käyttää teosta ponnahduslautana vahvalle manifestille. Hänen käsitteensä ("pedagoginen silmä", "ohjauksellinen tyhjiö", "sivistyksen julkinen omatunto") tiivistävät kirjan yhteiskunnallisen sanoman. Lehtolan tekstin loppuhuipennus jättää ilmaan pohtivan vaatimuksen uuden sukupolven ulkoisen pedagogisen asiantuntijuuden palauttamisesta.
- Jukka Rantalan akateeminen analyyttisyys: Rantala riisuu tekstistä ylimääräisen nostalgian ja pitää kirkkaana eron muistelmateoksen ja objektiivisen historiikin välillä. Hän tuo esiin järjestelmän rosoisuuden (puoluekannat, valta-asetelmat, lähdeviitteiden puutteet).
- Esko Korkeakosken hallintokriittinen ote: Korkeakoski tuo mukaan arviointitutkijan näkökulman osoittamalla valtionhallinnon oman toiminnan hapuilun ja resurssien tuhlauksen kansallisen arvioinnin organisoinnissa.
Johtopäätös
Taakse katsotut tiet -teoksen arvioinnit osoittavat, että teos onnistuu tavoitteessaan erinomaisesti. Se ei jää pelkäksi menneisyyden nostalgiaan uppoavaksi muistelmakirjaksi, vaan se nousee sivistykselliseksi muistutukseksi siitä, että koulutusjärjestelmä ei rapaudu ohjaukseen – vaan ohjauksen ja ulkoisen näkökulmaan puutteeseen siitä, missä koulun perustehtävä toteutuu.
Teosta suositellaan laajasti kaikille koulutuksen historiasta, tulevaisuudesta, aikuiskoulutuksesta, hallinnosta sekä tutkimus- ja arviointiperustaisesta kehittämisestä kiinnostuneille.
********